Edellinen suhteeni päättyi rakkaani kuolemaan. Ensimmäiset vihjeet siitä että jotain on tapahtunut sain kun hän ei vuorokauteen vastannut tekstiviesteihini eikä puhelimeen. Tästä on nyt muutama vuosi, elämä on jatkunut eteenpäin, hän on yhä sydämessäni läsnä, mutta se ei ole estänyt minua rakastumasta uudelleen.

Hänen kuolemallaan on kuitenkin vielä vaikutusta joka päiväisessä elämässäni... Pelkään läheisteni kuolevan, erityisesti rakkaani. Jos en kuule hänestä vähään aikaan niin mietin kuinka hän voi, ja voin kehittää huolestumiseni rasittavan suuriinkin mittakaavoihin. Vähitellen olen oppinut uskomaan hänen pysyvän hengissä vaikka en koko ajan tietäisikään missä hän on. Ja hän oppinut olemaan yhteydessä säännöllisesti ja kertomaan suunnitelmistaan. Kai tästä kasvan yli vähitellen, mutta vielä menee hetki...

(pohdin tätä nyt taas kun en ollut hänestä vielä tänään kuullut - on perheensä kanssa lomalla ja juhliessa oli ilta venähtänyt - tätä kirjoittaessani häneltä tuli viesti sängyn pohjalta... Kaikki taas hyvin, hän on herännyt tähänkin päivään elossa... ihmismieli on kyllä väliin kummallinen, ja aina niin voimakas meitä hallitsemaan)

Nyt kaksi viikkoa oltu rakkaan kanssa erossa, ja vielä menee ainakin kolme viikkoa ennen kuin taas tavataan. Ikävä on. Onneksi tätä eri maissa asumista ei nyt kestä enää kovin pitkälle.

Minulla pyörii ajatuksen lasten parissa. Lieneekö kyseessä se kuuluisa biologisen kellon tikitys, kun kohta kolmekymmentä tulee täyteen. Vai kuten exes pohti, että herääkö toive jälkikasvusta vasta kun tapaa 'sen oikean' (tai no, hän kyllä sanoi että sen oikean miehen). Mutta - kun kummankin perheellä on vielä vaiheessa suhteemme hyväksyminen, on ehkä turha vielä suunnitella hankkivansa pientä ihmisenalkua tähän kaiken keskelle... Haluaisin kuitenkin sekä omani että rakkaani perheen, siis mahd. tulevien isovanhempien, tätien, enojen ja serkkujen olevan osa mahdollisen lapsemme elämää...

Rakkaan ajatukset oli myös liikkuneet samoilla linjoilla. Ei tosin puhunut nyt lapsista, vaan pohti tätä mitä me haluamme - mitä perheemme haluavat/hyväksyvät. Ehdotti että voisimme mennä naimisiin jossain kaukana (vaihtoehtoina nimesi Amstedamin ja Havaijin :), läsnä korkeintaan muutama ystävämme. Kun vanhempamme kuitenkaan eivät varmaan vielä vuoden, parin päästä olisi valmiita osallistumaan tällaiseen juhlaan, ja sitten ehkä joitakin vuosia myöhemmin järjestää juhla johon myös he saattaisivat osallistua. En oikein tiedä mitä tästä ajattelen. Toisaalta tuntuu että jos vanhemmat jo tuntevat olevan ulkona elämästäni niin haluanko tätä ehdoin tahdoin lisätä... Toisaalta - omasta elämästäni, meidän elämästähän tässä on kyse... Ja voisihan se olla aika mukavaakin :) Joka tapauksessa ollut lämmin mukava olo kun olen miettinyt kuin kultaseni on tätä suunnitellut. Enpähän muuten aiemmin ole tosissani suunnitellut meneväni naimisiin... Nyt sitten tämän naisen kanssa haluan kaiken! No, kunhan nyt ensin päästään saman katon alle, se on suuri onnenpäivä

Luin eilen Jestaksen eronneen miehen blogia ja se herätti ajatuksia niin paljon että päädyin itsekin kirjoittamaan. Hänen tapauksessaan vaimo etääntyi heidän suhteestaan, osin toisen miehen avustuksella. Hänen kuvauksensa tilanteen kehityksestä kuulosti tutulta, tosin itse katselin vastaavan tilanteen kehitystä eri perspektiivistä; samasta kuin hänen tarinansa toinen mies. Tosin minä olin toinen nainen, tai siis ensimmäinen nainen, toinen ihminen. Sekavaa? Aloitetaanpa siis alusta...

Lähes kaksi vuotta sitten tapasin työn merkeissä ei-suomalaisen naisen. Viikonloppuseminaarissa tutustuimme, ja vietimme tiiviisti aikaa keskenämme, hän vieraileva luennoitsija, minä paikallinen opiskelija, saman ikäisiä kuitenkin. Väliin viikonlopun aikaan kummastelin että mikä tässä oikein on kun viihdytään niin hyvin yhdessä, ja päädytään puhumaan kummia juttuja, ikään kuin flirttailemaankin. Hän kuitenkin puhui myös poikaystävästään, jonka kanssa oli juuri muuttamassa yhteiseen asuntoon. Oma avomieheni oli kuollut vuotta aiemmin, minä elelin yksinäni ja totuttelin siihen, en varsinaisesti kaivannut ketään elämääni. Ei siinä siis sen kummempaa, seminaari sujui hyvin ja sain sieltä hyvän ystävän. Hän palasi kotiinsa ja minä omaani. Ennen tätä olimme kuitenkin vaihtaneet sähköposti- ja messenger-osoitteita, joten yhteydenpito jatkui.

Seurasi muutama viikko intensiivisiä keskusteluja mesessä ja meileissä, ja vähitellen jouduimme toteamaan että tässä nyt taitaa olla kyse jostakin enemmästä kuin vain ystävyydestä. Toisaalta olin aika epävarma, toisaalta tunsin niin suurta kaipuuta ja hellyyttä tätä ihmistä kohtaan etten epäillyt. Esteitä, tai hidasteita, oli kuitenkin, alkaen siitä että olimme kaukana toisistamme, ei mitään tietoa koska olisimme samassa maassa taas. Ja siitä että kummallakaan ei aiempaa kokemusta suhteesta samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Eikä sovi unohtaa että hänellä oli jo kumppani. Joka muutaman viikon jälkeen päätyi lukemaan tyttöystävänsä sähköpostia, ja löysi 'raskauttavaa aineistoa'.

Tästä seurasi kuukausien kaaos. Poikaystävänsä ensin oli jättämässä häntä suoralta kädeltä, mutta saivat jonkinlaisen sovun aikaiseksi. Naisparka poikaystävänsä ja minun välissä ei tiennyt mitä halusi, eikä tilannetta hänen kannaltaan helpottanut se että minä olin niin kaukana, ja astuin (toisella jalalla) syrjään tilanteesta. Ajattelin että jos hän haluaa selvittää välit poikaystävänsä kanssa, jos tämä on hänelle se oikea kumppani, niin näin on parasta. Toisaalta en kuitenkaan astunut kokonaan sivuun, jatkoimme tiivistä yhteydenpitoa - salassa.

Viitisen kuukautta ensimmäisen tapaamisemme jälkeen minulle järjestyi työmatka hänen luokseen - professorini halusi kehittää yhteistyötä välillämme yhteisartikkelin tuumin, joten hän ja minä matkustimme naiseni kaupunkiin vierailemaan hänen yliopistollaan. Tässä vaiheessa hän ja poikaystävänsä olivat päässeet niin pitkälle soutamisessa ja huopaamisessa että olivat virallisesti ja lopullisesti eronneet - mutta asuivat vielä samassa talossa. Poikaystävä tiesi meidän jatkavan yhteydenpitoa, mutta ei että minä olin tulossa kaupunkiin. Onneksi hän oli työkeikalla ulkomailla, joten meidän tiemme eivät kohdanneet.

Minun ja naiseni kuitenkin kohtasivat. Kummallakaan ei ollut enää epäilystä siitä etteikö tässä olisi se ihminen jonka kanssa minun on tarkoitus olla. Mutta eihän se sillä selvää ollut - asuimme yhä eri maissa, ja jouduimme vielä selvittämään itsellemme sekä läheisillemme että nyt en enää eläkään heterosuhteessa vaan toisen naisen kanssa.

Näitä asioita tulen tässä blogissa selvittelemään. Olen  piakkoin muuttamassa hänen (ja uuden työn) luo uuteen maahan, ensimmäistä kertaa pois Suomesta. Olen kertonut osalle perheenjäsenistä, joista sisareni perhe hyväksyy naiseni täysin, ja pitää hänestä kovasti. Äiti sen sijaan oli hyvin järkyttynyt kun hänelle sain vihdoin kerrottua - eikä asiasta ole puhuttu sen jälkeen, hän käyttäytyy kuin naistani ei olisi olemassakaan. Tarkoitukseni on aloittaa keskustelut hänen kanssaan uudestaan, sillä tilanne suoraan sanottuna vie aika paljon voimia. Naiseni hyvä ystävä selitti 4-vuotiaalle tyttärelleen kuinka tämän rakkaalla 'tädillä' on nyt tyttöystävä; "I know it's a difficult concept but you have to get used to it". Jotain tällaista pitäisi kai äidillekin sanoa. Toisaalta en tiedä voiko ketään 'pakottaa' hyväksymään tai ymmärtämään...