Nyt kaksi viikkoa oltu rakkaan kanssa erossa, ja vielä menee ainakin kolme viikkoa ennen kuin taas tavataan. Ikävä on. Onneksi tätä eri maissa asumista ei nyt kestä enää kovin pitkälle.

Minulla pyörii ajatuksen lasten parissa. Lieneekö kyseessä se kuuluisa biologisen kellon tikitys, kun kohta kolmekymmentä tulee täyteen. Vai kuten exes pohti, että herääkö toive jälkikasvusta vasta kun tapaa 'sen oikean' (tai no, hän kyllä sanoi että sen oikean miehen). Mutta - kun kummankin perheellä on vielä vaiheessa suhteemme hyväksyminen, on ehkä turha vielä suunnitella hankkivansa pientä ihmisenalkua tähän kaiken keskelle... Haluaisin kuitenkin sekä omani että rakkaani perheen, siis mahd. tulevien isovanhempien, tätien, enojen ja serkkujen olevan osa mahdollisen lapsemme elämää...

Rakkaan ajatukset oli myös liikkuneet samoilla linjoilla. Ei tosin puhunut nyt lapsista, vaan pohti tätä mitä me haluamme - mitä perheemme haluavat/hyväksyvät. Ehdotti että voisimme mennä naimisiin jossain kaukana (vaihtoehtoina nimesi Amstedamin ja Havaijin :), läsnä korkeintaan muutama ystävämme. Kun vanhempamme kuitenkaan eivät varmaan vielä vuoden, parin päästä olisi valmiita osallistumaan tällaiseen juhlaan, ja sitten ehkä joitakin vuosia myöhemmin järjestää juhla johon myös he saattaisivat osallistua. En oikein tiedä mitä tästä ajattelen. Toisaalta tuntuu että jos vanhemmat jo tuntevat olevan ulkona elämästäni niin haluanko tätä ehdoin tahdoin lisätä... Toisaalta - omasta elämästäni, meidän elämästähän tässä on kyse... Ja voisihan se olla aika mukavaakin :) Joka tapauksessa ollut lämmin mukava olo kun olen miettinyt kuin kultaseni on tätä suunnitellut. Enpähän muuten aiemmin ole tosissani suunnitellut meneväni naimisiin... Nyt sitten tämän naisen kanssa haluan kaiken! No, kunhan nyt ensin päästään saman katon alle, se on suuri onnenpäivä